Elämää hetkisen Amerikanmaalla.

Meillä oli lauantaina viimein Miian 5-vuotissynttärijuhlat, joita tyttönen oli oottanu ko kuuta nousevaa. Olimme tehneet valmiiksi jo vastalahjapussit sekä tilanneet Salama-kakun, ostaneet keksit ja ruokailuvälineet, siivottu talo autotallia myöten.. Juuri ennen juhlia haimme kakun sekä laitoimme autotalliin valmiiksi pelipaikat. sitten tyttöille prinsessapuvut päälle ja vieraita oottamaan.

Kahen maissa alkoi pikkuihmistä vanhempineen saapua ovemme taakse ja pieni asuntomme täyttyi äänistä. Oli entistä luokkakaveria, nykystä luokkakaveria, jalkapallokaveria sekä suomalaisia kavereita. Lahjojakin päivänsankari sai: ihania vaatteita, rakennuspalikoita, legoja, zoobles -pikkuleluja, barbin, kissan ja mitähän muuta. Sanomattaki selvää, että neitonen oli onnensa kukkuloilla.

Melutason kohotessa siirryimme autotalliin pellaileen ja leikkimään. Ihmeen hyvin näyttivät vieraakki siellä viihtyvän, vaikka mua jännitti. Trampoliini, keilaus, piirrustusnurkka, golf sekä heittopeli onneksi kelpasivat ja aikuiset saivat rauhassa keskustella yläkerrassa.

Leikkien välissä söimme ja lauloimme isolle viisivuotiaalle. Hyvin riitti Salama McQueen -kakku, vaikka se näytti aluksi niin pieneltä. Lisäksi oli keksejä ja sipsejä eli hyvin pientä ja yksinkertasta, lapsille maistuvaa naposteltavaa.

Ihanaa oli, mutta onneksi ne on nyt ohi. Koko pesue taisi olla ihan poikki juhlien jälkeen. Sen verran hyvin uni maittoi illalla.

Niinpä se meän pieninki on alkanu käveleen. Kovasti tassuttelee menemään kunhan vaan saa eka jostain kiinni, että pyssyy pystyssä. Konttaamalla pääsee vielä paljon nopeampaa, mutta onhan se käveleminen niiiiiin paljon mukavampaa.

Aluksihan neitonen oppi käveleen sohvan reunaa pitkin. Tästä varmaan johtu sitten se, että ko käsistä pitäen kävelytti niin jotenki kummasti se suunta oli koko ajan sivulle päin oikean jalan johtamana. Nyt on hiljalleen oppinu käveleen suoraanki eikä oikealle vetäen.

Kovasti harjottelee myös seisomaan ilman tukea. Varsinki ruuan aikana, jos syyään lattialla, on kiva nousta seisomaan ilman tukea, aukasta suu ja vaatia ruokaa. Yrittääpä siinä sitte osua lusikalla suuhun ko toinen heiluu vieressä valmiina pyllähtämään.

Vaan hittaammin tuo lähtee liikkeelle ko keskimmäinen. Neeahan otti tähän aikaan jo ekoja askelia ilman tukea, ja Miia pari viikkoa myöhemmin. Helpottaishan tuo elämää, jos pieninki ossais jo seisoa omillaan, mutta varsinainen hyöty siitä taitaa olla vasta puolisen vuen päästä. Sillon saattaa uskaltaa laittaa maahan ulkonaki.

Niin ne vauvat kasvavat.

Sillon ko Miialle mietimme nimeä niin mulla oli päässä vaan se, että nimen on oltava sellainen, että se lausutaan, miten kirjotettaan. Minusta oli tyhmää antaa lapselle nimi, joka lausutaan erilailla. Sillon ei käyny mielessäkkään, että muuttaisimme Suomesta pois ees hetkeksi. Jos tuon oisin tienny, niin oisin ehkä miettiny lasten nimiä vähän enemmän.

Miian kohalla ei oikeastaan ongelmaa oo. Ainoastaan kaksoisvokaali hämää paikallisia. Mia taitaa olla ihan normaali nimi täällä ja ko kerran sannoo, että Miia lausutaan, että miia eikä maia, niin se on siinä.

Neea taas tuottaa tosi paljon vaikeuksia paikallisille. Täällä ko e lausutaan iinä eli Neea on Niia tai pahimmillaan Naia. Oon monesti kuullu, että meillä meillä on ihan liian samannimiset lapset,vaikken oo sitä oikein tajunnu. Mutta joo. Paikallisten mukkaan meillä on Mia ja Nia. Ja jos meet Neealta nykyään kyssyyn, että mikä on hänen nimensä, on vastaus, että Nia.. EI KUN SE ON NEEA!!!! Jopa hieman aiemmin neitin viljelemä Määmä On parempi ko Nia.

Vaan oompa huomannu senki, että jos joku kyssyy multa, että mikä on meän nuorimmaisen nimi, niin vastaan, että Ava. En siis Aava, kuten pitäisi, vaan Ava, kuten paikalliset sanoisivat. Se vaan tullee luonnostaan. Ja pari vuotta sitten ihmettelin, että minkä pirun  takia suomalaiset täällä vääntävät lapsiensa nimet paikallisten ääntämistapojen mukkaan..

Ehkä sitä pitäs hiljalleen alkaa miettiä tosissaan sitä paluuta Suomeen. Lasten nimet lausuttaisiin kuten niitten pitäisikin.

Minun pikkuiseni täytti tännään viisi vuotta. Olimme sopineet, että tännään päivänsankari saa vaan yhen lahjan perheeltä sekä valita ite kaupasta yhen lahjan ja valita paikan, missä käyään syömässä. Koulukaverit saivat myös cupcaket päivän kunniaksi. Viralliset juhlat viettäisimme seuraavan viikon lauantaina kotona.

Taisi neitoa jännittää ko istua nökötti sängyssä jo puoli kasilta ja äänteli, että huomaisimme. Innosta hihkuen tuli meän makkariin ja aukasi lahjan. En tiä, mitä sankari oli lahjastaan mieltä, ehkä hieman pettyny, valitettavasti. Sai nimittäin barbin. Tosin ei mittään liukuhihnabarbia vaan Anneliese -barbin Barbie PRinsessa ja kerjäläinen -elokuvasta, josta tykkää hirveästi. Tosin veikkaan, että ois mieluiten halunnu sen kissan, Serafinan, mutta ko niitä ei tuntunu löytyvän ees Amazonista. Mutta onneksi paketissa oli Serafinan kuva, joka piti sitte leikata irti, että tyttö pääsi leikkimään.

Kouluun piti päästä juhlapuku päällä ja juhlakengät jalassa. Olivat juhlineet ja laulaneet hänelle. Ja viimein Miiakin pääsi leikkimään ja kiipeämään ison leikkipaikan päälle. Koulun jälkeen suuntasimme Wal-Martiin ostamaan lahjaa. Pitkän miettimisen jälkeen onnellinen viisivuotias lähti kassaa kohti Autot 2 -autorata kainalossa (niin.. äiti ostaa tyttärelleen barbin, lapsi ostaa ite autoradan..). Tässä kohen sankari alko valittaan, että on kylmä ja silmiä särkee.

Kottiin ko päästiin, niin kuumaltahan neitonen tuntu. Eli sama kuumehan sieltä taisi olla tulossa ko pikkusiskolla pari päivää aiemmin. Toinen raasu säikähti, että nyt ei pääsekkään Chuck’e'Cheeseen leikkimään ja syömään. Paikkaan, jossa emme oo vielä käyneet. Joten lääkettä pienelle ja olo parani saman tien.

Chuck’e'Cheesessä syötiin pitsaa ja leikittiin ja pelattiin pelejä. Varsinki niitten tikettien saaminen oli valtavan hauskaa eikä kuumeesta ollu tietoakkaan. Kottiin tultiin lopulta muutaman pikkulelun ja kahen juomapullon kanssa.

Illalla lyhyen leikkimisen jälkeen uni maittoi päivänsankarille. Vielä yheksän yötä isoihin juhliin.

Saimme viimein subarun korjattllee, vaikka sekin meinasi tökkiä. Meillä oli aika maanantaille korjausfirmaan, mutta ko maanantaina Tomppa soitti sinne, että ois tuomassa nyt autoa, niin siellä ei ollu minkäänlaista merkintää, että meän ois pitäny koko auto sinne viä. Sanovat vaan, että soitetaan takas, soitetaan takas. Vaan ko soittoa piti oottaa päiviä, niin lopulta Tomppa päätti, että vaihetaampa korjausfirmaa ko ei kerran kuulu mittään. Se toinen firma anto ajan jo keskiviikolle.

viime keskiviikkona sanoimme lyhyet hyvästit meän autolle ja lähimme hakemaan vuokra-autoa. Parin mutkan (virkailija soitteli vakuutusyhtiölle parinkymmenen minnuutin puhelun, että voisimmeko saaha päivitetyn auton, ja sitte ko lupa tuli, olivat huoltomiehet jättäneet auton avvaimet autoon sisälle ja ovet olivat kiinni..) kautta lähimme vuokrafirmasta minivanilla eli 8 hengen pikkubussilla.

Oon aina ollu sitä mieltä, että nuo minivanit ovat rumia ja kamalia, joten olihan se järkytys huomata, että mie aloin tykätä kyseisestä autosta. Oikeasti, se on ihana tilava, lapsetki tykkäävät, ei tarvi miettiä, että mahtuuko tuo tuohon ja tuo tuohon. Ne mahtuu!! Ja ko siinä autossa on sen verran isompi moottori ja enemmän heppoja, niin sehän lähtee paremmin ko subbe. Siihen verrattuna subaru lähtee ko mummo bingosta (tai ehkä mummovitsit ovat hieman sopimattomia tällä hetkellä, ainoa isovanhempani, jonka olen tuntenut, kuoli viikonloppuna). Mutta onhan se isompi bensasyöppö, joten Suomen olloissa me mentäis saman tien vararikkoon, jos sellanen Suomeen tuotais. Sitä paitti mie tykkään silti yhä minun outbakistani.

Meinasihan tuo kyllä naurattaa eilen illalla. Kattoimme sääennustetta ja se lupasi mahollista myräkkää. Ja ko meillä on yhä vaan yhen auton talli, niin päätimme, että kaiken varmuuen välttämiseksi on parasta lähteä viemään musse Tompan työpaikan talliin. Matkalla testasimme sitä amerikkalaisissa elokuvissa olevaa kohtausta, missä kaks autoa kilpailee yksistä liikennevaloista toisiin ko ei ollu juurikaan muuta liikennettä. Siinä oli siniviivalla vastakkain Mustang GT -urheiluauto sekä Toyota Sienna -pikkubussi. Arvatkaas kumpi voitti.

Ostimme Miialle toissahalloweeninä sinisen prinsessapuvun, joka on ollu käytössä yllättävän paljon. Kävimme sitten jokin aikaa sitten yhessä vaatekaupassa, jossa oli myynnissä lapsille hienoja pukuja, enemmän sellaisia morsiusneitopukuja, joihin Miia ihastui. Ja ko työtn synttärit alko olla lähellä nii aattelin, että pittää kai se lapselle kunnon prinsessapuku ostaa. Ja ko Aavalle oli Miian vanha prinsessapuku, se, mitä Miia piti meän häissä, niin olihan se ostettava Neeallekki, ettei raasu jää ilman.

Mietin kyllä alussa, että mitenhän me saahaan Neealle puku ostettua ko neitonen ei juurikaan mekkoja piä. Vaan hänhän se oli hyvin helppo. Ensimmäinen mekko kelpasi, sellainen valkonen, jossa oli keltasia kukkia. Ihana puku ihanalle pinsessalle. Miia taas meinasi tuottaa päänvaivaa ko mikkään ei kelvannu. Kaikkia ehottamiani katto hetken ja mietti ja lopulta tuumasi, että “hmmm… Ei”. Useampi puku mentiin tuolla kaavalla. Lopulta löyty sellane, joka kelpasi. Siinä oli mukana pieni, nukelle tarkotettu juuri samallainen valkea puku ko iso pukuki. Se puku oli Miian saatava.

Hetken kerkesin asiasta riemuita. Eli siitä, että Miia halusi myös nuken puvun. Aattelin, että nytkö viimein esikoiseni alkaisi leikkiä nukeilla (muilla ko Merliah -merenneitobarbilla), mutta riemu oli ennenaikanen. Sen jälkeen ko tytöille oli saatu puvut päälle, puettiin hevonen nuken pukkuun. Siis hevonen!! Ja kun hevosen kanssa oli leikitty tarpeeksi, puku puettiin delfiinille, joka otettiin myös kouluun mukkaan.

Ehkäpä joku päivä Miiakin innostuisi nukeista samalla lailla ko pikkusiskonsa. Sitä ootellessa leikkikäämme autoilla.

Kyllä, luitte ihan oikein. Meillä oli tyttöporukalla saunailta lauantaina! Eräällä suomalaisperheellä on ihan oma sauna kotonaan ja me harvat ja valitut pääsimme sinne nauttimaan löylyistä. Kutsu tuli hyvissä ajoin, mutta tämä kevät on ihmisille hirveän kiireistä aikaa, joten meitä oli lopulta kiva pieni porukka.

Aluksi luonnollisesti söimme ja nautimme tulojuomaa. Juomista olis kyllä ollu vaikka millä mitalla. Mutta kaikki tulimme autoilla niin ei mittään hirveitä ryyppäjäisiä pietty, ainoastaan pienesti ja sievästi maistelimme. Täällä on kyllä käsittämätöntä, miten ihmiset voivat jua ravintolassa viiniä pullollisen ja hypätä sen jälkeen auton rattiin. Itteä hirvittää yhen oluen jälkeen, ja parempi noin.

Syömisen ja pienen rupattelun jälkeen lähimme saunomaan. Ja olihan se ihanaa! Välillä kävimme ulkona vilvottelemassa, jos +28C asteen ulkoilmassa olemista voi vilvotteluksi sanoa. Kattoimme eka, ettei kehtaa uimaan mennä ko naapurista näkis suoraan altaaseen. Vaan pian siellä pimeä tuli ja niin saunojat solahtivat kevyesti pulikoimaan viileähköön vetteen. Tais se vesi kyllä olla  vähintään yhtä lämmintä ko vesi Suomessa keskikesällä, mutta kylmältä se silti tuntu.

Saunomisen jälkeen oli santsikierros.

Todella mukavaa oli ja seura oli mitä loistavinta. Kottiin pääsin lopulta vähän ennen puoltayötä, vaikka ajatuksena oli iltaan mennessä, että palattava on viimestään kymmeneltä.

Mie ootin hirveästi elämäni ensimmäistä pihakirppistä kun sellainen oli tänne muka järjestetty. Keräsin Aavan pieniä vaatteita varastosta sekä pari hassua vauvatavaraa oottamaan kirppisaamua.

Seittemältä, sillon ko kirppiksen oli määrä alkaa, menin pihalle tavaroineni ja ihmettelin kun ei muita näkyny. Tomppa kmävi nopeasti kattomassa ja oli siellä pari hassua pitäjää minun lisäksi. Eli oikeana päivänä olin liikkeellä. Istuin tuolille ootteleen ja välillä nousin ylös jalottelemaan. Tyrmistys oli aikamoinen ko huomasin taloyhtiön porttien olevan kiinni! Miten ihmeessä pitäs muka kirppistä pittää, jos paikalle ei pääse kukkaan?? Näin parinki auton pyörivän hetken porttien ulkopuolella ja lähtevän pois. Ja taloyhtiö oli vielä ite ehottanu kirppistä ja tehny pari hassua ilmotusta porttien ulkopuolelle.

Seinänaapurin kanssa lopulta aamua vietimme tavaroitten keskellä. Taisi olla yhen käen sormilla laskettu ne asiakkaat, mitkä siinä seittemän ja puoli kymmenen välissä kävi (kun olivat eka päässeet portista sisälle). Ainoastaan sitteri lähti uuteen kottiin. Jäimme lopulta vitosen miinukselle ko naapurilla sattu olemaan pieni trampoliini myytävänä.. Jäi aikamoinen pettymys tuosta kirppiksestä.

Vaan sitte eräs kaveri meinasi, että heillä ois kans autotallikirppis, jos haluaisin tulla sinne. Joten perjantaiaamuna tieni vei heän pihalle pahvilaatikoitten kanssa. Lapset pääsivät leikkimään heän lapsen kanssa, ja olihan siellä kolmaskin kaveri myymässä lastensa kanssa. Ja ihan eri malliin kävi porukkaa ja vauvanvaatteita meni. Lapsilla oli hauskaa ja itelläki tosi mukavaa. Eli ihan erilainen kokemus.

Vaan enköhän mie nuo vauvanvaatteet lähe viemään kirppikselle.

Miialla oli tännään englanninkielen testi tulevassa koulussaan. He halusivat testata, selviääkö Miia normaalilla luokalla, vai menneekö hän englantia toisena kielenä puhuvien luokalle. Ite oon ollu jälkimmäisen kannalla.

Testi oli lyhyt, Miian ja opettajan välinen. Miiaahan se vähän jännitti ko aamulla sinne lähettiin. Meinasi, ettei halua lähteä nykyisestä luokastaan mihinkään kun tykkää opettajastaan niin paljon. Mutta kun haastattelusta tuli, niin iloiselta näytti ja anto vielä halinki tulevalle opettajalleen. Eli ei vissiin ollu kovin kauhea ollu se haastattelu.

Meillä oli tarkotuksena mennä sinne kävellen ko se on tuossa melkeen vieressä. Mutta ko ulos mentiin niin siellähän sato vettä. Suunnitelmien muutoshan ei tietenkään miellyttäny tätä isointa neitosta vaan kärttyäminen alkoi. Mutta autolla mentiin.

Ja kun se kärttyäminen jatkuu nytkin, niin parempi lopettaa ja lähteä hermolomalle.

Päätin maanantaina, etten aja tuolla meän subarulla ennää yhtään ennen ko se on korjattu. En jaksa sitä jännitystä, että pysäyttääkö polliisit vai tulleeko se etulasi sylliin. Joten en oo sillä sitten ajellu koko viikkoon. Ja kun me emme päässeet maanantaina kavereitten tykö niin kaverit tulivat meän tykö.

Tomppa vei tytöt tiistaina kouluun. Miehän sain pienessä viisaassa päässäni ajatuksen, että mehän lähetään hakemaan Aavan kanssa siskoja kärryillä. Laitoin evväät ja vauvalle kantorepun ja niin me lähimme auringonpaisteeseen. Eihän tuo sinällään pitkä matka oo, 4,2 mailia eli 6,7kilsaa ja koko matkalle oli kävelytie, mutta hieman se silti mietitytti, että mitenhän tuota päästään järjissämme takasin kotia. Joten kun Miian opettaja kysy, että tarvimmeko me kyytiä kotia, niin vastasin myöntävästi. Hän myös sanoi, että jos vaan tarvimme apua, niin häneltä voi kysyä. Mutta niinhän täällä kaikki paikalliset sanovat.

Yllätys oli aikamoinen kun keskiviikkoaamuna soi puhelin puoli kaheksalta ja Miian opettaja kysy, että tarvivakko tytöt kyytiä. Lopulta vastasin jälleen myöntävästi. Täällä ko on tottunu siihen, että kaikesta on selvittävä oman perheen voimin, niin tuntuhan se aluksi hieman ouvolta. Mutta niin nämä meän isommat tytöt ovat kulkeneet opettajan kanssa kouluun keskiviikon ja torstain ja mulla on ollu tosi ihanan rentouttavat kaksi päivää. Ei ne kaikki amerikkalaiset ole kauheita, ihaniakin ihmisiä löytyy onneksi.

Vielä ois viikonloppu kestettävä kaksine juhlineen. Onneksi toiset ovat tässä lähellä, että niihin pääsee vaikka vauva sylissä mussen takapenkillä. Toiset, synttärit, on Dallasin keskustan lähellä, joten sitä häätyy vielä miettiä, että mennäänkö kaikki vai vain tomppa Miian kanssa. Ko Tomppa meinaa, että kyllähän tuolla autolla on pakko ajjaa, mutta mie en vaan halua.

Ei tätä pitemmän päälle kyllä jaksa, vaikka helposti tämä viikko on onneksi menny.